Kuka minä olen?

Olen 80-luvulla syntynyt kahden lapsen äiti Suomesta. Asumme tällä hetkellä Italiassa perheeni kanssa, sillä mieheni opiskelee täällä kokopäiväisesti. Olen toiminut sosiaalialalla koko työurani ja hiljalleen olen pohtinut alanvaihtoa ja kaikkea siihen liittyvää. Hiljalleen ajatus on kasvanut päässäni, kunnes tämän vuoden alussa päätin, että myös minun aikani olisi yrittää. Olen aiemminkin kokeillut kepillä jäätä koulun suhteen, mutta nyt elämäntilanteemme tuntuu siltä, että voisin kokeilla uudelleenkouluttautumista. Seuraavaksi minusta vähän tarkemmin.

KOULUTUS

Olen valmistunut suoraan peruskoulun penkiltä Nuoriso-ja vapaa-ajan ohjaajaksi 2000-luvulla. Tuolloin koulutusvalintaani ei vaikuttanut se, että paras ystäväni haki samaan taloon kampaajalinjalle, vaan se ettei lukio kiinnostanut ja 7,8 keskiarvolla ei paljoa vaihtoehtoja ollut. Ainakin 15-vuotiaasta minusta tuntui siltä. Olisin halunnut lukea psykologiaa, mutta peruskoulun opinto-ohjaajalta ei tälle tielle paljoa apua saanut. 

Valmistuttuani olisin halunnut pitää välivuoden. Onneksi tutoropettajani puhui minut hakeutumaan kouluun saatesanoilla: ”mikäli et nyt sisälle pääse, pidä sitten välivuosi. Mutta jos et kokeile, et sinä ensi vuonnakaan sitä tee.” Olipa oikeassa tuo opettaja, jota olenkin vuosia myöhemmin kiitellyt viisaista sanoistaan. Hain siis suoraan koulunpenkiltä jatko-opintoihin ammattikorkeakouluun ja pääsin sisään. 

Sosionomi-koulun tavoitteena oli saada lastentarhaopettajan pätevyys. Jo ensimmäisen harjoittelun aikana huomasin, että kehitysvamma-ala oli lähempänä sydäntä ja niin alkuperäiset suunnitelmat muuttuivat kerta laakista. Lopulta Sosionomi AMK paperit sain taskuuni 4,5 vuoden opiskelun jälkeen. Erikoistuin marginalisaatioon ja osallisuuden vahvistamiseen. Lisäkseni meitä oli luokallani kaksi, jotka vielä erikoistuvat kehitysvammapuoleen. 

TYÖHISTORIA

Lähes koko opiskeluajan olen tehnyt samaan aikaan myös töitä: toimin erityislasten liikuntaryhmän apuohjaajana useamman vuoden ajan, siivosin pankkia lähes viisi vuotta, järjestin Setlementti Louhelan kautta liikuntaryhmiä ja syntymäpäiväjuhlia ala-asteikäisille ja olin kehitysvammaisten asuntolassa sijaisena.

Valmistumisen jälkeen ammatillisen suuntautumisen mukaisesti pääsin kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien työ- ja päivätoimintaan useammaksi vuodeksi sijaistamaan, tämän jälkeen sosiaaliohjaajaksi ja vielä ohjaajaksi kehitysvammaisten asuntolaan.

Viimeinen työ ennen esikoisen syntymää oli 2-vuorotyötä. Käytännössä tein joko aamuisin tai iltaisin töitä, viikonloppuja en tuntenut. Kun esikoinen syntyi ja oli aika palata työmaalle, halusin normaaliin arkityöhön klo 8-16. Sainkin uuden työpaikan ja aloitin kuukauden ennen vanhempain vapaan päättymistä mielenterveyskuntoutujien ja pitkäaikaistyöttömien kuntouttavassa työtoiminnassa ohjaajana. 

HARRASTUKSET
Koska työni on aina ollut erittäin sosiaalista ja ihmisten kanssa työskentelyä, harrastukseni ovat täysin päinvastaisia. Pidän käsitöiden tekemisestä, virkkaamisesta, sisustamisesta pienellä budjetilla, syömisestä, kahvista, musiikin kuuntelusta ja vauhdikkaista kävelylenkeistä. Leipomisesta en pidä, mutta lasten myötä sitäkin harrastetaan, jotta saadaan Korvapuustia tai Karjalanpiirakkaa kahvipöytään. Lisäksi kirjoitan harrastuksena Italian viemää -blogia Italiassa asumisesta ja päivitän samannimistä Instagram- ja Facebook-sivustoa.


TAUSTAA ALANVAIHDOLLE
Olen pohtinut alanvaihtoa jo pitkään. En ole tuntenut sosiaalialaa omakseni, vaikka töitä on tullut saralla tehtyä jo lähes koko työurani. Viimeisimmässä työpaikassa pohdin kerran työparini kanssa tulevaisuutta: hän oli jäämässä muutaman vuoden päästä eläkkeelle, itselläni olisi vielä 40 vuotta työikää edessä. Tuntui hurjalta, että jumittuisin tekemään nykyistä työtäni. Minua ei kiinnostanut johtaminen sosiaalilalla, joten ylempi ammattikorkeakoulututkinto ei olisi vastaus mystiseen kaipaukseen jostain. Haluaisin jotain ihan muuta.

Myös Kevan sivuilta sai mukavaa pontta alan vaihdon pohdintaan: olen tehnyt läheskoko työhistoriani sosiaalialalla. Tämän hetkinen kertynyt eläkkeeni on 400€! Siis 400!! Kevan sivuilta löytyi laskuri, jonka avulla pystyi tekemään laskelmia, minkälaisella palkalla saisi kuinka pienen tai suuren eläkkeen. Sosionomina tulisin parhaimmillaan tienaamaan kaikkien lisien jälkeen perustyössä todella hyvällä lykyllä 3000€ kuussa. Tämänhetkinen palkkani on 500€ vähemmän. Kyseessähän on kutsumusammatti, joten mitään hienouksia tarvitse hankkia. Tuolla palkalla elää sopivasti, kun maksaa laskut ja ostaa ruokaa. Varaa ei ole luxukseen tai terveyden menettämiseen. Nykyisellä palkalla eläkkeekseni tulisi noin 1500€ kuussa, mikäli olisin koko ajan töissä. Aika vähän, kun verot vielä otetaan pois. Ensin olisin töissä noin 70-vuotiaaksi (mahdollisesi pidempään) ja tässä olisi kiitos.

Hain ensimmäisen kerran tradenomi AMK-linjalle muutama vuosi sitten ja olisinkin päässyt opiskelemaan monimuoto-opiskelijana työn ohelle. Toisaalta mieheni haki samaan aikaan opiskelemaan ja myös hän pääsi sisään. Tuolloin ilmoitin, etten ota paikkaa vastaan. En menettänyt mitään yrityksellä, sillä olen jo aiemminkin opiskellut ammattikorkeakoulussa. Mieheni oli ensikertalainen ja hän aloitti päiväopinnot. Asiat muuttuvat ja mieheni ei lopettanut unelmoimasta. Hän vaihtoi koulua lennosta ja me maata sen myötä.

Toisen lapsen syntymän jälkeen meillä oli täydellinen tilaisuus lähteä ulkomaille. Kuopus täytti vuoden saman kuukauden aikana, kun jätimme Suomen. Mieheni vaihtoi koulua ja aloitti uudet opinnot Italiassa keväällä 2019. Nyt olemme asuneet Italiassa pian 2 vuotta ja Koronan vuoksi mieheni opinnot ovat viivästyneet. Yksi suuri syy alanvaihtoon ovat tietenkin myös lapsemme: haluan taata heille paremman tulevaisuuden. Esikoinen käy jo ensimmäistä luokkaa ja kuopus täyttää pian 3-vuotta. 

Minulla oli vielä työpaikka Suomessa, mutta olen irtisanoutunut työstäni. Perhevapaat päättyvät kevään 2021 aikana, joten valintoja piti tehdä. Suomeen emme ole palaamassa kevääksi. Lisäksi Kuopus on alkanut selkeästi kaipaamaan muutakin kuin äidin leikkiseuraa. Hänen kehitykselleen tekisi hyvää olla ikäistensä kanssa enemmän. Jos kuopus menee hoitoon, jää minulle aikaa opiskella. Siksi tein ensimmäisen suuren päätöksen 25.1.2021: ilmoitin hänet esikouluun (Italiassa 3-vuotiaat aloittavat esikoulussa, joka on vapaaehtoinen). Toinen suuri ja helpottava päätös oli irtisanoutua. Kaksi suurta kiveä tippui sydämeni päältä näiden päätösten jälkeen. 

Nämä olivat ensimmäiset suuret askeleet minun alanvaihdolleni. Saa nähdä mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Haaveita, lupauksia, mahdollisesti pettymyksiä? Se selviää katsomalla eteenpäin, yrittämällä täysillä kouluihin sisälle ja olla murehtimatta liikoja. Tästä alkaa blogini Alanvaihdon unelmia.

Lukemisen iloa!